Viikko 30+0
Kun kirjoitan tätä, vauva puskee molemmille puolille napaa. Se on vähän häiritsevää, ihan kuin en muutenkin ajattelisi häntä jo. Ajatukset ovat koko ajan enemmän synnytyksessä ja tulevassa elämänmuutoksessa. Mutta onneksi vauva liikkuu! Toissapäivänä koin ensimmäisen paniikin, kun hän ei lähtenytkään heti syömisen jälkeen liikkeelle. Onneksi nopeasti hän taas aloitti tavallisen riehumisensa. Eilen heräsin myös ensimmäistä kertaa kipeään supistukseen. Paljon uutta taas.
Mielialani ovat heitelleet enemmän. Itken todella pienestä. Nälkäkin on tuntunut saavuttavan uuden tason. On hullua, miten nopeasti vauva kasvaa juuri nyt, joten ei ihme, että ekstrakalorit kelpaavat. Onneksi näin joulun alla niitä on helposti saatavilla suklaasta. Muita vaivoja ovat lisääntynyt valkovuoto (en musita koska olisi viimeksi tarvinnut ostaa pikkuhousunsuojia), närästys ja väsymys.
Viikko 31+0
Rakas tyttö, ihanaa kun liikut, sillä se tuo mielenrauhaa minulle. Siitä huolimatta liikkeesi sattuvat joskus, ihan vähän. Olet jo niin iso. Ja silti vielä niin pieni. En malta odottaa, että tapaamme!
Tällä viikolla olen käynyt henkisiä taisteluja mieleni kanssa. Keho on vaatinut paljon lepoa ja sitä on ollut vaikea hyväksyä. En tiedä onko lepo vai liikkuminen se, mitä tarvitsen. Mietin, pahennanko tilannetta, jos en liiku. Toisaalta urheiluun ei ole energiaa tai se ei tunnu hyvältä. Yritän kuunnella kehoani ja tehdä parhaani, niin kuin koko raskauden aikana. Sen pitäisi riittää.
Eilen meillä oli online synnytysvalmennus. Suhtaudun synnytykseen luottavaisesti ja rauhallisesti. Hassua, miten mieli muuttuu.
Viikot 31-34
Viikot kuluvat nyt niin nopeasti. Maha on kasvanut hurjasti. Se tuntuu valtavalta, vaikka viikkoja on vielä edessä. Olen ollut yhä väsyneempi. Harjoitussupistuksia tulee päivittäin. Mietin, onko se normaalia. Toisinaan ne vaikeuttavat kävelyä. Niitä tulee niin rasituksessa kuin levossakin.
Tällä viikolla oli pakko ostaa uusia raskaushousuja. Kasvoin ulos kolmista eri raskaushousuista, mikä tuli itsellekin yllätyksenä. Koska tässä kehossa oleminen alkaa olemaan yhä epämukavampaa, ajattelen, että kaikki mikä tekee olon paremmaksi, on bonusta. Eli uusien housujen osto on ok. Löysin kahdet ihanat housut H&M:n yllättävän hyvältä raskaus- ja äitiysvaateosastolta Forumista. Niitä voi käyttää myös raskauden jälkeen, kun taittaa resorin. Uskon käyttäväni housuja paljon, joten ei-niin-kestävän-brändin valitseminen on tällä kertaa ihan sallittua.
Yölliset heräämiset ovat lisääntyneet. Ihan pienikin paine (eli pissahätä) tuntuu todella ikävältä ja herään saman tien.
Toissayönä nukuin todella huonosti, kun stressasin vauvan asentoa. Hän ei taida vielä olla pää alhaalla ja se huolettaa, koska haluaisin synnyttää alateitse vauvan. Mutta kuten Risto sanoi, tavalla tai toisella saamme pienen syliin. Ja se on totta. Syntymätavalla ei ole väliä, vain hänen terveydellään. Miksi sitä haluaakin yrittää kontrolloida kaikkea?
Viikko 37 ja sairaalalaukut pakattuna.
Viikot 36-38
Viikon 36 lääkärikäynnillä saimme tietää vauvan olevan pää alaspäin oikeissa asemissa valmiina. Nyt kun mietin asiaa, hän on saattanut sittenkin olla pää alaspäin jo pidempään. En vain osannut hahmottaa asentoa, koska liikkeet tuntuvat vähän siellä sun täällä vatsassa. Sanomattakin selvää, että lääkärin sanat olivat helpotus, mutta toisaalta nyt odotan vielä enemmän pienen syntymäpäivää.
Tänään 38 viikkoa on täynnä ja siskoni sanoin “loppukidutus” on täällä. Olo on aika epätoivoinen vähän päivästä riippuen. Olen niin valmis jo saamaan vauvan ulos, ettei edes naurata. Miltä tuntuu, kun vauvan pää on alhaalla? Siltä, että jalkojen välissä on jatkuva paine ja pissaähätä. Ja koska yhä vaan vauva kasvaa, maha tuntuu massiiviselta ja painaa jo paljon. Alavartaloni on alkanut keräämään turvotusta. En tunnista reisiäni enää. Ne ovat myös kipeät ja vietän paljon aikaa sängyssä jalat ylhäällä, pitäen kylmägeeliä reisien päällä. Lisäksi kärsin supistuksista, selkä- ja kylkiluukivuista, närästyksestä, päänsärystä, milloin mistäkin. Jotakin joka päivä.
Kaiken kaikkiaan tuntuu kuin olisin vieraassa kehossa. Tavallaan se on ollut niin koko raskauden – mitään kontrollia omaan kehoon ei ole. Mutta prosessi on kiihtynyt nyt viimeisen kuukauden aikana. En malta odottaa, että saan kehoni takaisin – tai että saisin edes olla yksin siinä. Jälleen kerran olen niin kiitollinen siitä, että en ole yksin. Minulla on ihana raskaustukiryhmä, siskot (jotka ottavat ilolla vastaan valitusvirteni) ja Risto, joka muistaa joka päivä kertoa minun olevan kaunis ja niin reipas.
Nyt kun laskettuun aikaan on enää kaksi viikkoa, tulee mietittyä koko tätä matkaa tänne. Miten upea ja hullu vuoristorata tämä on ollut fyyisesti ja henkisesti. Olen ensin laihtunut paljon ja sitten saanut paljon takaisin. Kehoni on muuttunut täysin. Myös mieleni jollain tavalla. Olen lukenut vauvakirjoja ja pohtinut lapsuuttani. Olen tehnyt mielessäni suunnitelmia kolmelle. Olen ollut ihmeissäni kehoni kyvystä huolehtia lapsesta.
Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun tein positiivisen raskaustestin. Miten koko vartaloni tärisi ja kyyneleet vain vyöryivät kasvoja pitkin. Miten kaukana helmikuu tuntui silloin olevan. Ja tässä sitä nyt ollaan. Pienestä pavusta, jota kutsuimme ensin Mustikaksi, on kasvanut lähes kolmikiloinen ihminen. Enää ei pitäisi olla kauaa (vaikka se tuntuukin juuri nyt toiselta ikuisuudelta), kun oikeasti saamme vauvan syliin ja näemme hänet ihan ensimmäistä kertaa.
Miten jännittävää, hermoja raastavaa, turhauttavaa ja ihanaa tämä kaikki on. Lähes yhdeksän vuoden yhdessäolon ajan olemme saaneet Riston kanssa kokea kaikenlaisia seikkailuja. Kaikenlaisia vaikeita ja upeita tilanteita, joiden läpi olemme yhdessä menneet. Mutta luulen tämän seikkailun olevan suurin kaikista. Sellainen, joka ei lennätäkään meitä trooppiselle saarelle tai jolla ei ole mitään tekemistä minkään pinnallisen asian kanssa. Luulen, että… niin. Ei minulla ole aavistustakaan, mihin olemme ryhtymässä, mutta olemme niin hyvä tiimi, etten malta odottaa sen selviämistä.
Rakkaudella, Charlotta
