Olen maininnut masennuksen blogissani jo muutamaan kertaan. Olen vähän niin kuin heittänyt sen tänne sanojen sekaan, kertomatta siitä kuitenkaan juurikaan. Minun masennukseni ei ollut sieltä helpoimmasta päästä – en ollut pelkästään vähän maassa. Olin todella masentunut ja avuton masennuksen viedessä melkein koko elämäni. Ja minä melkein annoin sen. Se on pahin asia, mitä olen koskaan itselleni tehnyt: yrittänyt poistaa itseni tästä maailmasta.
En pelkää puhua mielenterveydestä, masennuksesta tai ahdistuneisuudesta. Ei edes kauhistuta kertoa, että olin kerran niin maassa, että päädyin suljetulle osastolle mielisairaalaan. Voin – vaikka en haluakaan mennä yksityiskohtiin – kertoa, että olen ollut itsetuhoinen.
Nuo eivät ole ne asiat, joista olen huolissani, kun painan ‘Julkaise’. Ja aion julkaista, koska tunnen, että minulla on jotain sanottavaa sitten kuitenkin ja sillä on ehkä jokin merkitys. Itselleni, ainakin.
Se, mistä olen huolissani on, että valitsen väärät sanat, kun oikeat sanat merkitsevät kaikkea. Että tämä postaus muuttuu negatiiviseksi positiivisen sijaan – koska vaikka tarinassa on paljon tuskaa ja surua niin ennen kaikkea, siinä on toivoa.
Minä sain uuden elämän. Ei pitäisi verrata asioita keskenään, mutta väitän silti, että vähän paremman. Elämän, jossa en jatkuvasti ole väsynyt, vihainen ja harmaa. Masennus opetti minulle niin valtavasti elämästä, itsestäni ja muista, että uskon sen pitäneen mennä näin. En ansainnut kaikkea sitä kipua ja surua, jota tunsin, mutta haluan uskoa, että sillä kaikella oli joku tarkoitus.
Kun olin pohjimmillani, kuulin jatkuvasti lauseita, kuten:
“Paranet kyllä”
“Joku päivä katot taakse, ja ymmärrät tätä”
“Elämä on elämisen arvoista. Kyllä sä sen vielä tajuat”
Nuo asiat toteutuivat. Joten jos vasta kuulet ne, muttet usko niitä, sinun ei tarvitse. Mutta sinun pitää luottaa niihin.
Masennus on kuin mikä tahansa muu vakava sairaus. Se vie kaiken aikasi ja energiasi. Et tunne mitään. Tunnet kaiken. Masennus ei valitse sinua etkä sinä valitse masennusta. Siihen voi sairastua kuka tahansa. Kuten minä, tavallinen naapurin tyttö. Kuka olisi uskonut, että kannan tälläisiä arpia? Mutta yksi asia, joka erottaa masennuksen muista sairauksista, on se, että pelkkä lääkitys ja terapia ei riitä. Se ei parane vain tieteellä.
Sinun tulee haluta parantua, tehdä töitä sen eteen ja taistella. Älä anna sen ottaa elämääsi.
Täytyy tosin myöntää, että parantumisprosessi lähti käyntiin itsellä vasta pahenemisen jälkeen. Yritin elää masennuksen kanssa, taistella sitä vastaan, mutta lopulta olin niin väsynyt, että annoin sen viedä minut. Se on nyt vain kaukainen muisto, mutta oli aika, kun ajattelin nähneeni jo kaiken – että elämällä ei olisi enää mitään tarjottavaa.
Kun olet niin maassa, niin surullinen ja niin masentunut, että olet valmis viemään oman elämäsi. Se on jotain, mitä en toivoisi kenellekkään – tunne, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Mutta kun katson nyt taakse, näen toivoa.
Tiedättekö miksi? Koska kun olet pohjalla, on vain yksi suunta, ja se on ylös.
Sen tajuttuani aloin kävelemään. Ja voi, kun aloitat sen matkan, vain taivas on rajana. Muistan sen kevyen tunteen, joka valtasi minut, kun pääsin pois osastolta. Tiesin, etten ollut 100% parantunut, mutta tunsin uuden kappaleen avautuneen minulle. Osastolta vapauduttani tunsin pitkästä aikaa todella suurta iloa. Osasin arvostaa vapauttani ja sitä, että voin pidellä elämääni käsissäni ja arvostaa sitä. Enää ei pelottanut, että pudotan sen. Tiesin ettei se voi ainakaan murtua – pahin oli jo tapahtunut.
Tämä on se kohta, jossa alan tunteelliseksi ja saatan pyyhkiä kyyneleitä. Onnen kyyneleitä, koska sain uuden upean elämän ja sain tutustua tähän upeaan ihmiseen, joka nyt katsoo minua peilistä joka päivä ylpeänä. En ikinä olisi näin vahva, jos en olisi kompuroinut niin hitosti aikaisemmin.
Mutta mitä tapahtuu suljettujen ovien takana? Hullujenhuoneella, muumilaaksossa. Tai jos puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä: mielisairaalassa. Tälläinen nuori ihminen ei sinne kuulu ainakaan, mutta silti sekin kokemus löytyy listalta. Mielikuva on varmasti paikasta, joka on täynnä hulluja ihmisiä juoksentelemassa seinille. Voin vain puhua omasta kokemuksesta ja osastosta, jossa itse olin, mutta kuitenkin:
Hullun sijaan kuvaavampaa olisi puhua surullisista ihmisistä.
Suljettu osasto oli täynnä surullisia ihmisiä. Surullisia siitä, että elämässä ei ole enää mitään – koska jos et itse ole paikalla, onko sinulla oikeasti mitään?
Muistan olleeni sairaalassa niin kiitollinen siitä, että oli joku, joka huolehti ja piti minut kiinni elämässä. Osastolla elettiin niin sanottua normaalia elämää. Päivään kuului viisi ateriaa ja viikkorytmiin erilaisia aktiviteetteja. Lääkärikäyntejä, liikuntaa, ryhmiä, elokuvia ja omaa aikaa. Osastolla sai myös lääkityksen kuntoon siten, ettei mielialan heilahduksia tarvinnut sietää yksin kotona. Sain myös unilääkkeitä, jotta pystyin nukkumaan. Kun itketti, joku kuunteli. Kun ahdisti, huonekaveri ymmärsi.
Kun aloin paranemaan ja sain takaisin energiaa, muistan kuluttaneeni aikaa meikaten huvikseni tai kävellen käytäviä ja tuijotellen ulos. Aloin hiljalleen huomata kaikkia pieniä ihania yksityiskohtia, jotka olin unohtanut. Puhun aina ‘niistä pienistä kivoista asioista’, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tätä tarkoitan. Tästä se kaikki alkoi, pienistä yksityiskohdista, niiden arvostamisesta. Pienten hetkien luomisesta ja niiden nauttimisesta.
Kun mieleni on maassa tai sää on vaikka huono (eli useimmiten) – alan automaattisesti etsimään niitä pieniä kivoja, hyviä asioita.
Esimerkiksi nyt. Kirjoitan tätä kotona, olohuoneessa, meidän pehmeällä beigellä sohvalla. Emme ole vielä avanneet sälekaihtimia, vaikka kello on lähes neljä iltapäivällä ja se taisi olla tunti sitten, kun meidän oli tarkoitus lähteä lenkille. On hämärää, ulkona on harmaata ja sateen mahdollisuus on varmaan sata. Tunnen silti suunnatonta iloa, koska
- on launtai, sain juoda vaaleanpunaista tyttösmoothieta ja katsella yhtä lempisarjoistani.
- ikkunalaudalla, suoraan edessäni, on pieni enkelipatsas, joka pitää käsiä ylhäällä kuin huutaakseen “olet voittaja!”. Se ei laske käsiään ikinä, eikä se horjahda, satoi tai paistoi.
- olen just siellä missä haluan olla ja kaiken lisäks rakastunut elämään.
Mielenterveydestä puhutaan nykyään ehkä enemmän, mutta vielä on paljon puhuttavaa. Mieli voi kärsiä ihan niin kuin fyysinen terveyskin. Masennus on sairaus – eikä sairastunutta pitäisi ikinä syyttää siitä.
Ja arvatkaa mitä? Minä selvisin. Ja siitä saakka olen tuntenut valtavaa kiitollisuutta ja iloa – ihan vain olemisesta ja hengittämisestä. Ulkoilman tuntemisesta iholla. Juoksemisesta. Kirjoittamisesta.
Valitsin elämän ja se on lempiasiani koko maapallolla – se asia, joka saa punastumaan, kikattamaan ja ennen kaikkea rakastamaan.
kuvat jasminanna – muokkaus minä
otsikko & mun voimabiisi – Trampoliini
Jos siellä on masentuneita ihmisiä lukemassa tätä: haluan sanoa ne sanat, jotka kuulin niin monta kertaa, mutten uskonut vielä silloin. Ne ovat kaikki totta ja haluan sinun kuulevan ne, painavan ne mieleen ja antamaan sinulle toivoa: Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Sä selviät tästä.