Siihen aikaan kun julkaisen tämän postauksen, olen pohjoisessa Lapissa nauttimassa suomen kesästä parhaimmillaan. Olen hyvin todennäköisesti aika rentoutunut, täynnä itikanpuremia (tai en, jos uusi laite toimii), onnellinen ja ennen kaikkea ällistynyt kaikesta kauneudesta.
En ole ainoastaan ällistynyt siitä, että saan nähdä nuo yöttömät yöt tai kuunnella sateen ropinaa männyn oksilla, mutta ihan vain siitä, että olen siellä ja saan kokea nuo tunteet.
Tarkalleen vuosi sitten julkaisin kaikista henkilökohtaisimman postauksen, jonka olen koskaan kirjoittanut: Vilkutan sulle moikka, en hyvästi. Kerroin, että olin taistellut vakavan masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Kerroin teille jopa sen, että olin ollut suljettujen ovien takana. Hah, siinä on yksi asia, joka vähän järkyttää tänä päivänä. Kerroinko todella sen? Entä jos sen perusteella joku pitäisi minua hulluna?
Mutta menisithän sinäkin sairaalaan, jos jalkasi murtuisi. Mieleni oli palasina ja se tarvitsi korjaamista. Ja oikeastaan se, että pelkään jonkun leimaavan minut hulluksi sen perusteella – antaa vaan lisää syytä kirjoittaa siitä.
Koska tavalliset ihmiset voivat sairastua. On normaalia sairastua myös psyykkisesti. Vanhat ihmiset voivat sairastua. Niin nuoretkin.
Kukaan ei ole täydellinen. Kukaan ei myöskään selviä tästä elämästä ilman arpia. Me haluaisimme näyttää aina parhaat puolemme ja pitää ehkä tiettyjä asioita tabuina. Ehkä joskus unohdamme, että on ihan okei olla virheellinen? Tai ehkä sanomme niin, mutta emme silti siedä sitä itseltämme?
Haluan ajatella, että olen menestynyt, rehellinen, hauska ja kaiken kaikkiaan aika mieletön ihminen. Olen myös aika ajoin ärsyttävä, itken välillä niin kuin taivas olisi putoamassa päälleni ja sanon asioita, joita en tarkoita. Tuomitsen ja rakastan. Elän joskus tasapainoista elämää, johon kuuluu juuri oikea määrä unta, ruokaa, työtä ja vapaa-aikaa. Urheilen ja näen ystäviäni. Ja sitten taas on viikkoja, kun teen liikaa töitä, syön liikaa enkä näe yhtään ystävääni.
En ole ihan varma minne olen tällä menossa, mutta kai haluan myös ajatella, että meissä on enemmän samaa, kuin mitä ehkä luulisit. Kun julkaisin tuon tekstin, sain paljon viestejä teiltä, mikä vain todisti sen oikeaksi. Tavalliset, mahtavat ihmiset lähettivät minulle viestejä ja kertoivat heidän masennuksestaan. Ja siitä, kuinka he selättivät sen.
On okei puhua siitä ääneen.
Mielenterveydestä ja masennuksesta puhuminen on tärkeää. Ehkä jossain vaiheessa voimme puhua niistä, kuin mistä tahansa muista sairauksista. Kaikkihan me täällä vain yritämme selvitä tästä elämästä. Oli sitten kyse likapyykistä, kivasta viikonlopusta Kuubassa, tai hermoromahduksesta. Ihan kuin kukaan meistä ei olisi ikinä kompastellut
No, minä ainakin olen kompastellut. Olen kompastellut ja ryöminyt mudassa. Olen kaatunut ja rikkonut luita. Olen myös noussut pystyyn, pitänyt pään suorassa ja mennyt eteenpäin.
Masennuksesta on mennyt nyt noin viisi vuotta, mutta se tuntuu kymmeneltä. Ihan niin kuin se olisi ollut aikoja sitten.
En ajattele masennusta isona taakkana. En mieti sitä paljoa muutenkaan. Mutta aina välillä, se käy mielessä. Se on kuitenkin osa minua. Se on jotain, mitä kävin läpi, ja joka muokkasi minut sellaiseksi, kuin tänään olen.
Ilmassa leijuu kysymys, jota mietin aina välillä. Se on tämä:
Voiko ihminen parantua masennuksesta täysin? Ihan kokonaan, ilman mitään? Kaikki hyvin?
Kun mietin itseäni ja toivoa, jota kannan mukanani (ja jota toivon levittäväni ympärillenikin), vastaukseni on tämä: kyllä. Kyllä voi.
Mutta niin kuin moni asia elämässä, tuo ‘kyllä’ kantaa mukanaan pettymyksen aiheuttavaa, mutta realistista ‘muttaa’. Näetkö? Nyt jo niin monta muttaa tuossa lauseessa.
Mutta, en usko että arvissani asuvat masennuksen jäljet ikinä jättävät minua kokonaan. Nuo jäljet ovat kuin pieniä kaikuja päässäni ja ne yleensä nostavat äänensä hiljaisissa paikoissa. Se on se pieni murto-osa minusta, joka yhä haluaa maata lattialla, itkeä itsensä uneen ja olla pahoillaan kaikesta.
On asioita, jotka muistuttavat minua siitä. On tunteita, jotka ovat vähän liian tuttuja. On arpia, joita polttaa joka kerta, kun kuulen saman tapahtuvan jollekin toiselle ihmiselle.
On huonoja päiviä muistuttamassa minua siitä, että, no, ne eivät ole niin huonoja sittenkään.
On sairaalakäyntejä, joissa hoitajien on pakko kysyä siitä. On rekistereitä, jotka ovat kuin toisen ihmisen elämästä.
Joten tavallaan, se tuntuu yhä unelta. Ja toisaalta se on siellä muistuttamassa minua menemään eteenpäin.
Sitä on todella vaikea selittää – ehkä se täytyy kokea ymmärtääkseen. En tarkoita sitä niin, että olisin ikuisesti masentunut. Tai että kokisin kantavani jotakin raskasta taakkaa mukanani jatkuvasti. Minä todella tunnen itseni onnelliseksi – ja olenkin.
Ymmärrän, että ansaitsen paljon enemmän, kuin mitä ikinä uskalsinkaan toivoa. Tunnistan elämän ja sen kauniit pienet mahdollisuudet. Näen sen värit harmaissa myskypilvissä, juoksen sen mäkiä ylös ja löydän iloa siitä, että voin liikkua sillä tavoin. Ja hassua sinänsä, mutta myönnän, etten vaihtaisi sitä mihinkään muuhun.
Jos jotain, niin tuplaisin korttini sen kanssa, heittäisin ne ilmaan, ja nauraisin sydämeni kyllyydestä.
Elämä – siinä juttu, joka ei käy ikinä vanhaksi. Olen täällä tuijottamassa tähtiä – tai aurinkoa, kahdelta yöllä Lapissa.
hiukset & kuvat Susanna Pomèll
