
“Sä et ole muuttunut lasten saamisen jälkeen”, ystäväni sanoi minulle, kun puhuimme äitiydestä. Ja vaikka minusta tuntuu, että olen muuttunut valtavasti, tuo oli yksi kauneimmista asioista, joita olisin voinut kuulla juuri tässä kohtaa elämääni.
Koska se, mitä kuulin ja mitä ystäväni tarkoitti tuolla, oli: Minä näen sinut yhä sinuna – Charlottana.
Vähän kuin olisin vain saanut uuden työn, vähän enemmän lautaselleni, menettämättä sitä, kuka olen sisimmässäni. Tuntuu todella merkityksellistä, että voin yhä olla ystävälleni se sama ystävä, joka olen aina ollut.
Koska haluan olla sitä. Ystävä. Vaimo. Sisko. Opiskelija. Ammattilainen. Ja tietysti myös äiti. Mutta ennen kaikkea, haluaisin aina olla minä. Vain Charlotta.
Rehellisesti sanottuna olen ikävöinyt minua.
Minusta tuntuu, että katosin viime vuonna. Hitaasti ja nopeasti kuihduin pois. En ole koskaan menettänyt ruokahaluani samalla tavalla kuin viime vuonna. Samalla tuntuu, että myös elämänhalu katosi. En vain kestänyt nukkumattomuutta, lepäämättömyyttä, tunteita, pohjia, huippuja. Ja ennen kaikkea en kestänyt masennuksen tunteita. Jälleen.

Tällä kertaa masennus tuntui – ja tuntuu – hyvin erilaiselta. Se tuntui siltä kuin millään ei olisi mitään väliä ja mikään ei kiinnosta. Niin kuin olisin vain leijunut päivien läpi, saamatta oikein kiinni mistään. Samaan aikaan sain aikaan vaikka ja mitä – tietenkin, olenhan äiti. Joka päivä olisin halunnut hautautua sohvalle, mutta joka päivä nousin siitä ylös ja ulos. Ulospäin näytti ehkä hyvältä ja tein kaiken mitä pitikin – tai melkein. Itselleni ei jäänyt voimia lainkaan.
Avun hakeminen oli todella vaikeaa. Jostain syystä se oli vielä vaikeampaa nyt toisella kertaa, mutta onneksi tein sen. Koska niin sain Charlottan takaisin.
Ensin hänen ääriviivansa, siluetti alkoi tarkentua. Sitten värit alkoivat palata. Kultainen hänen hiuksissaan, ruusunpuna poskissa. Hän alkoi taas unelmoida. Häntä ei enää pelottanut katsoa peiliin – nainen hymyili sieltä takaisin.
Ja silti, matkaa on vielä jäljellä. Vähän niin kuin olisin tutustumassa itseeni uudestaan hyvin vaikean eron jälkeen. Olen ikuisesti koulussa opettelemassa itsemyötätuntoa, valmistuen en koskaan. Mutta ainakin käyn tunneilla.
Kannustan aivojani aktiivisesti, kun ne sanovat, etten pysty. Minä pystyn. Se ehkä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta omien ajatusten muuttaminen on yllättävän vaikeaa.
En tiedä kaikkea, mutta tiedän, että minut laitettiin maan päälle saamaan siskoni tai ystäväni nauramaan, olemaan perheemme avokadokuiskaaja, käyttämään pinkkiä niin paljon kuin huvittaa ja olemaan rohkea.
Kliseet ovat totta – kukaan muu ei ole minä. Ja otan sen supervoiman. Olen parantunut ennenkin ja paranen taas.

Kuvat Kaikon kuvauksista. Päällä Wrap Midi Dress värissä Olive Anemone. Valokuvaaja: Anna Salmisalo. Meikki: Maya Winslow.
Jos tämä tuntui tutulta, jaan lisää rehellisiä arjen hetkiä Instagramissa @charlottaeve.





