Odotin sinua syntymäpäivänäni. Vaikka talo oli jo täynnä ihmisiä, ihmisiä, jotka olivat siellä muinakin päivinä. Olit luvannut tulla. Lopulta saavuitkin – jättäen lahjan postilaatikkoon. Et edes vaivautunut piipahtamaan ovella. Lahjana oli pinkki digitaalinen kello. Et tiennyt etten osannut lukea vielä digitaalisia numeroita.

Minun on vaikea ymmärtää, että teit parhaasi, että et vain kerta kaikkiaan kyennyt tulemaan sisälle.

Mutta minä en olisi kestänyt menettää sinua ja sen olisi pitänyt merkitä enemmän.

Minusta on kasvanut vahva ja upea nainen. Mutta ei helpon tien kautta. Tiedän, että loppujen lopuksi niin on varmasti parasta, että minusta tuli juuri tälläinen kaiken takia. Mutta hitto, olisin silti halunnut sen helpon tien.

Tiedän, että asiat olisivat voineet mennä toisin, jos minulla olisi ollut kotona edes yksi terve ja tasapainoinen vanhempi. Sinä tiesit ettei näin ollut, ja lähdit silti.

Minun oli aina vaikea uskoa, että sinä silti välitit ja rakastit, että et vain pystynyt näyttämään sitä missään tapaa tai millään muotoa.

Nyt tiedän ettet välittänyt.

Naurahtaen ihmettelit, miksen vain juonut viinaa, kun kuulit olevani sairaalassa. Se olisi ehkä ollut hauskaa, jos en olisi ollut toipumassa itsemurhayrityksestä.

Et olisi voinut vähempää välittää lastensuojelusta tulleesta kirjeestä.

Sinä muutit. Asunnossasi oli ylimääräinen huone. Ei vanhoille lapsillesi, ei – vaan uusia varten, niitä, jotka eivät olleet edes sukua sinulle.

Et ostanut tarpeeksi isoa autoa meille, vaan käytit vanhaa pakettiautoa, niin kuin olisimme työkaluja, jotka voi vain heittää konttiin.

En ollut kutsuttu sinun häihisi. Sain tietää sinun valinneen uuden perheen kuvasta hyllyn päällä.

Sain tietää pikkuveljestäni tietokoneen näytöllä olevasta vauvan kuvasta.

Käänsit selän niin lukemattoman monta kertaa, kun tarvitsin sinua. Ehkä se ei olisi haitannut niin paljon, ellet olisi ollut viimeinen oljenkorteni. Minkään kysyminen sinulta oli aina yhtä nöyryyttävää, pidit siitä huolen.

On vaikea kunnioittaa miestä, joka ei laittanut lapsiaan etusijalle. Minun ei tarvitse enää miettiä kerrotko muille ihmisille meistä. Näin yllättyneet katseet ystäviesi kasvoilla, kun he näkivät meidät – meidät kaikki viisi. Sinun elämässäsi meitä ei ole olemassa.

Tiedän, että olet joutunut kokemaan vaikeuksia, jotka vavisuttivat sisintäsi. Et olisi ikinä ansainnut niin syvää kipua niin nuoressa iässä. Olen pahoillani siitä. Mutta menneisyyttä voi syyttää vain hetken. Kun päätät luoda elämää tähän elämään – sen olisi pitänyt olla pyhää. Se oli sinun merkkisi olla parempi mies.

Tiedän. Koska aina on vaihtoehtoja, voi valita toisin.

On helpompaa masentua. On helpompaa olla kylmä. Olisi niin helppoa olla vihainen ja surullinen jatkuvasti. Täyttää tyhjyys rahalla. Perustaa elämän tarkoitus numeroihin ja isoon taloon, kehuskella isolla palkalla ja jättimäisellä veneellä.

Mutta se ei ole sellaista elämää, jota minä haluan elää. Se en ole minä. Tiedän, että sisälläni on palava aurinko. Tiedän, että minulla on niin paljon rakkautta ja annettavaa, vaikken paljon saanutkaan alussa. Ja antaa sen aion.

Olisi hienoa kirjoittaa tähän, että olen aina ollut itse itseni suurin tuki. Että pärjäsin tähän hetkeen asti ihan itsekseni. Että olen luja ja itsenäinen nainen ihan itsenäisesti. Mutta en voi ottaa kunniaa siitä. Minulla on ollut onneksi ympärillä ihmisiä, jotka ovat tehneet parhaansa nostaakseen, kannustaakseen, ravistaakseen minua kun olen sitä tarvinnut.

Ja silti olen herkkä ja ujo välillä. Useimmiten olen vakuuttunut siitä, että olen jotenkin rikkinäinen. Yhä vaan parantelen ja on turhauttavaa sattua.

Mietin aina, tuntevatko muut ihmiset niin vahvasti koko ajan, niin kuin minä? Ajattelevatko he miljoonaa asiaa samaan aikaan? Näkevätkö he taivaan värit, silloinkin kun sataa? Aistivatko he muiden ihmisten tunteet niin kuin minä aistin? Vellovatko he ikinä menneisyydessä?

Odotin kauan viestiä sinulta. Niin monta kertaa unissani pidit minua sylissä, katumus silmissäsi, pyytäen anteeksi. Niin monta kertaa unissani sanoit olevasi ylpeä minusta. Niin monta kertaa huusin sinulle, kerroin sinulle kaiken tämän, vain herätäkseni kyyneleet silmissä.

Kokien niin vaikeaksi antaa anteeksi.

Mutta haluan.

On väsyttävää pitää kiinni toivosta, yksin.

Et vain ollut tarkoitettu olemaan minun elämässäni. Enkä minä sinun. Olen pärjännyt 26 vuotta ilman sinun kannustustasi, ilman hymyäsi, ilman allekirjoitustasi opiskelulainassani. Pärjään vielä toiset 26, tai sata.

Alan ymmärtää, ettet sinä kuulu minun tarinaani. Olin tarpeeksi vahva ilman sinua.

Minun ei tarvitse edes olla vahvin ja paras kaikista. Se on sinun tyyliäsi.

Minulle riittää se, että olen tarpeeksi itselleni. Kaikki on ihan hyvin nyt. Taidan olla valmis päästämään irti.

Joten päästän irti vihasta, tuskasta, surusta ja toivosta. Annan pois haaveet ja unelmat sinusta, heitän pois niiden voiman.

Mutta rakkauttani sinua kohtaan en anna pois, sillä se sijaitsee jossain niin syvällä minussa, että se oli varmasti kirjoitettu sinne jo ennen syntymääni.

Ehkä en vielä ole ihan täysin okei, isättömänä.

Mutta tiedän että tulen olemaan.

Monen kuvan takana Inka Lahteenaro.