Kirje 25-vuotiaalle itselleni

Täytin 25 vuotta ja tuntuu, kuin pitäisi kirjoittaa jotain viisasta tänne. Pitää iso puhe. Tai siis, kirjoittaa postaus. Luoja tietää, etten pidä puheita valitettavasti. Se on parempi sekä yleisölle että mielenterveydelleni (ja ylpeydelleni).

Mutta en oikein tiedä mitä sanoa.

Rehellisesti sanottuna tuntuu siltä, kuin isoja asioita tapahtuisi ympärilläni. Muille ihmisille. Kaikki siskoni muuttavat eri kaupunkeihin, aloittavat uusissa töissä ja opiskeluissa. Ystäväni aloittavat uudet opiskelut. Toinen ystäväni tekee isoja muutoksia töissään. Tuntuu, että kaikki muut ovat menossa eteenpäin.

Ja minä olen vain täällä. Samassa pisteessä.

Toivon, että minulla olisi jotain isoja uutisia tai jokin iso oivallus. Kai toivon sitä siksikin, että 25 tuntuu iältä, jossa pitäisi – no en oikein tiedä mitä. Mutta ei. Tässä sitä yhä ollaan, keskeneräisenä. Minä muutun vieläkin. Tietenkin tunnen itseni jo hyvin ja on ihanaa, miten itsevarmuutta tulee ajan kuluessa lisää. Mutta en voi seistä tässä ja huutaa maailmalle, että minulla on ihan mielettömän fantastinen olo ja 100 % itsevarmuus fantastisessa 25 vuoden iässä.

Oikeasti minua pelottaa. Tiedän nyt miten nopeasti aika kuluu ja haluan käyttää sen ajan hyvin. Vähintään minulla pitäisi olla selvä tie edessäni. Eikö?

Ja se on typerää. Nämä ajatukset ovat typeriä. Se on vain numero. Se on vain yksi päivä ja yksi kuukausi. Olen täällä ja hengitän, enkö vain?

Nousen aamulla sängystä. Minulla on hyviä ja huonoja päiviä. Joinain päivinä kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi ja näen kaiken ihan selvästi. Mutta toisinaan olen niin hukassa, että edes juoksulenkki pimeässä ei paranna sitä. Yritän ja työnnän itseäni epämukavuusalueelle, vaikka se tuntuu joskus maailman vaikeimmalta asialta.

Ympärilläni on ihmisiä ja nauran, itken, syön, treenaan, kävelen ja puhun heidän kanssaan. Katson elokuvia ja itken sekä onnellisille että surullisille lopuille. Unelmoin Maldiiveista. Unelmoin uudesta työhuoneesta. Rakastan autossa istumista ja ohi viilettävien rakennusten katselemista. Samalla ajatus ratin takana olemisesta ahdistaa vieläkin ihan järjettömän paljon. Teen uusia ennätyksiä lihaksillani – ja joskus myös aivoillani. Ja vieläkin, silti, tunnen itseni vähän prinsessaksi syntymäpäivänäni.

Mitään isoa ei tapahdu juuri nyt, mutta se on ehkä hyvä. Yksityiskohdat ovat silti siellä. Ne pienet asiat, jotka ovat oikeasti valtavia.

Olen terve ja perheeni on terve. Ystävilläni menee melko hyvin. Elämä tuntuu merkitykselliseltä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Ytimessäni olen erittäin onnellinen. Ja stressin, ahdistuksen ja surun keskellä muistan, että olen erittäin elossa.

Mutta koska kuitenkin haluan kuulla sen:

Jatka vain samaa rataa. Toteutat unelmaasi ja teet kovasti töitä, tiedän. Anna mennä, älä pysähdy. Se voi tuntua unelta nyt, mutta kohta se on niin todellista, että tulet katumaan sitä, ettet nauttinutkaan matkasta. Usko itseesi. Ja sano aina kyllä hyvälle kupille kahvia.

Niin, ja viimeisenä: sinulla ei ole kiire. Paljon, paljon onnea.