Ei ole aina helppoa elää sen hirviön kanssa, joka istuu olkapäällä ja on näkymätön muille.
Tuon hirviön ollessa syömishäiriö. Hassu juttu siinä on se, että siitä voi päästä eroon, mutta se ei ikinä oikeastaan jätä sinua. Se on vähän kuin ystävä, joka ei halua jäädä paitsi ja nostaa päänsä ulos aina silloin tällöin: Muistatko minut? Haluatko hengailla?
Ei, en ikinä enää. Hukuttaisin sinut mielummin syömällä itseni lihavaksi, vaikka se onkin mahdotonta ja ei tule ikinä tapahtumaan (kiitos tämän hirviöystävän).
Mutta ennen kyllä. Minulla oli syömishäiriö. Tai kaksi.
Ei ole helppoa myöntää sitä, ja aikoinaan en edes tajunnut sitä itse. Olin todella nuori, vain yksitoista (tai jopa nuorempi, vaikea muistaa). Syömishäiriö ei ollut niin paha kuin se olisi voinut olla – se ei johtanut minua lopettamaan veden juomista ja lopulta sairaalaan. Näin tapahtui toiselle tytölle luokallani. Hänelle, joka oli liian väsynyt edes puhumaan. Kun tajuaa, että omalla luokalla kaksi tyttöä kärsi samasta asiasta – ja se on vain, mistä tiedän – tulee aika surulliseksi. Se myös kertoo ongelman laajuudesta ja siitä, että varmasti myös moni tätä lukeva samaistuu tarinaan.
Vaikka oma ongelmani oli aika pieni, se jätti silti arpia. Muistan sen kerran hallinneen koko elämääni, pitäen minut ketjuissa. Se on jotain niin ikävää, että sen miettiminen saa minut voimaan fyysisesti pahoin. Se pilasi monta kivaa iltapäivää. Se pilasi rippikoululeirin.
Se, että olen onnistunut jättämään sen taakseni ja olemaan melko huoleton syömisestä, on kuin voisi hengittää kunnolla taas. Ruoka on läsnä elämässä päivittäin, monta kertaa. Se, että voi nauttia siitä, on kaunis asia. Ja minulle se on taas yksi kiitollisuuden aihe. Olen miettinyt ruokaa ja syömistä niin paljon, etten halua enää yliajatella sitä. Yliajatteleminen saa ahdistumaan. Kaikilla ruokavalioon tehdyillä muutoksilla on suuri vaikutus minuun – viime kesänä kun akne pakotti rajoittamaan ruokavaliota enemmän, olin todella stressaantunut siitä. Kyse ei ollut siitä, että maidon, vehnän ja sokerin poisjättäminen olisi niinkään vaikeaa, vaan enemmänkin siitä, että jouduin miettimään syömistäni enemmän. Yhtäkkiä minulla oli ruokia, joita en saisi syödä ja niiden syöminen sai minut todella ahdistuneeksi. Onneksi pystyn kuitenkin nykyään selviämään näistä tilanteista “vain” stressillä, enkä sairastumalla uudelleen ja antamalla hirviölle kaikkea valtaa. Se on ihme, jopa.
Haluaisin sanoa, että olen onnistunut karistamaan tuon hirviön kokonaan. Että se on poissa. Mutta on yhä joitain asioita, jotka muistuttavat minua siitä ja yksi isoin asia on tämä: kuinka näen itseni, kun katson peiliin.
Tajusin tämän jälleen kerran, kun kävin läpi taas yksien kuvausten saldoa (näitäkin kuvia tässä). Katsoin kuvia itsestäni ja olin vähän shokissa. Olinko minä noissa kuvissa? Olenko noin pieni? Näytänkö noin hoikalta?
Tiedän olevani melko hoikka ja tiedän etten ole lihava – mutta päässäni – olen isompi. Aina. On aina olemassa isompi versio Charlotasta ja se on se Charlotta jonka näen, kun katson itseäni. Sitä on todella vaikeaa selittää, mutta on todella todella vaikeaa korjata jotain, joka meni kerran niin rikki. Olen varma, että he, jotka ovat käyneet läpi jotain tämäntyylistä ymmärtävät. Puhuin asiasta siskoni kanssa ja hän sanoi: “Jep, eiks oo jännä juttu. Ei oo hyötyy olla laiha, kun siitä ei voi nauttia.” Ja vaikka se kuulostaa vähän tylyltä, se on ihan totta.
On hassua, miten ihmisen aivot toimivat. Miten isoissa muutoksissa ei välttämättä pysy perässä. Miten aikoinaan lihavat ihmiset näkevät itsensä lihavana vielä kilojen karistamisen jälkeenkin. Tai kuinka anorektikoilla on aina nuo kokoa lisäävät lasit päässä. Miten sitä näkee itsensä eri tavalla, kuin mitä muut näkevät.
Olen tullut pitkän matkan hyväksyäkseni kehoni ja näkeäkseni sen jonain muuna, kuin vain esteettisenä asiana. Tiedän, että peili saattaa lisätä aina muutaman kilon vyötärölle, mutta alan välittää vähemmän.
Saatan jopa lisätä ison nenän hirviölle, pukea sen hassuihin vaatteisiin ja tehdä siitä ystävän. Sehän istuu siinä kuitenkin. Tosin tällä kertaa – se vain katselee.
Jos luet tätä ja samaistut tarinaan, niin muista tämä: ihan sama kuinka iso se hirviö on, se voi pienentyä. Pienikin edistys on edistystä. Ja jos kukaan ei vielä tänään sinulle kertonut, niin sinä olet kaunis, ihan sellaisena kuin olet. Ja sinä pystyt.
kuvat ja hiukset – Susanna Pomèll / Healthyhair
