Minä olen ylpeä itsestäni.
Siinä lause, jota on vaikea muodostaa ja sanoa ääneen. Sitä on paljon kivempi kuulla muiden suusta, kuulla heidän olevan ylpeä minusta. Jostain syystä jonkun toisen suusta sanottuna se kuulostaa uskottavammalta. Ja siitä ajatuksesta en pidä – koska sinun täytyy itse olla sinun suurin kannustajasi.
Ja minä en ole. En aina. On vähän liiankin helppoa kaatua ja epäillä kaikkea.
Tosin rehellisesti sanottuna ei se haittaa kuulla sitä toisilta ihmisiltäkään. En ole ikinä kuullut isäni sanovan mitään kannustavaa minusta tai saavutuksistani, mutta tänään veljeni sanoi olevansa ylpeä minusta. Ihmisenä, joka on oikeasti ollut läsnäkin elämässäni, nuo sanat merkitsevät paljon.
Ja kun nyt mietin sitä, niin tulee mieleen muitakin hetkiä, kun joku minulle tärkeä ihminen on sanonut sen ääneen. Se lämmittää sydäntä. Rakkaus on niin kaunis asia. Jotenkin se nyt eksyi tähänkin tekstiin, vaikka en ajatellut sillä olevan mitään asiaa tämän kanssa. Mutta ehkä se liittyykin yllättävän moneen asiaan?
Tänään tunsin itseni kannustetuksi ja halusin kirjoittaa ylös asioita, joista olen todella ylpeä. Halusin sanoa sen ääneen – että olen ylpeä itsestäni. Päädyin myös paljastamaan asioita itsestäni, joita et varmastikaan vielä tiennyt. Oikeastaan tästä tuli jonkinlainen pieni osa elämäntarinaani, mutta no, semmoista sattuu.
Asioita, joista olen ylpeä
1. Valmistuminen sekä lukiosta että kosmetologikoulusta – ja kaksoistutkinnon valitseminen ylipäätään
Tänään juhlitaan Vappua, jolloin tyypillisesti saa laittaa ylioppilaslakin päähän. Rakastan tätä päivää ja on ihana fiilis laittaa oma violettinauhainen hattu päähän. Olen ylpeä siitä, että tiesin niin varmasti minne halusin mennä ja mitä halusin opiskella. Minulla oli sen verran hyvä keskiarvo (toinen juttu, josta olen ylpeä), että olisin voinut valita pelkän ammattitutkinnon, mutta halusin lisäksi ylioppilaaksi, joten valitsinkin kaksoistutkinnon.
Ja tästä syystä tuon kaksoistutkinnon saattaminen loppuun on niin merkityksellistä minulle: se oli vaikeinta aikaa elämässäni. Elämäni hajosi palasiksi, kun olin koulussa. Olin niin masentunut, että hädin tuskin jaksoin mennä kouluun. Otin sairaslomaa, ja lisää sairaslomaa ja taas lisää. Kaiken kaikkiaan olin koulusta pois varmaan puoli vuotta. Vieläkin inhottaa ajatella, että jotkin tytöt luokallani puhuivat pahaa siitä, että olin ‘jatkuvasti sairaana’, kun samalla kirjaimellisesti taistelin hengestäni. Toisaalta ehkä parempi niin, sillä sain sekä jouduin käymään loput kurssit yksin. Sekin oli vaikeaa minulle – koulunkäynti ihan yksin, ilman yhtään kaveria. Varsinkin lukion puolella, jossa olin tietenkin ulkopuolinen kosmetologiopiskelija. Tosin kuvaamataidon tunnilta jäi mieleen eräs ystävällinen tyttö, joka sai minut tuntemaan siltä, etten ehkä ollutkaan täysin yksin.
Ja koulussa epäonnistuminen. Vielä sairaalassakin halusin mennä ja suorittaa ylioppilaskirjoitukset, sillä olin niin tottunut ylisuorittamaan. Oli hyvä päästää irti. Opin, että se ei ollutkaan maailmanloppu. Opin, että voin aikatauluttaa uudelleen ja valmistua vain vähän myöhemmin.
Ja niin tein. Minä valmistuin. Ja se tuntui todella palkitsevalta. Ja siitä olen ylpeä.
Kuva Inka Lähteenaro
2. Olin hyvässä työssä – mutta uskalsin jättää sen
Minulla oli työpaikka heti valmistuttuani ja jopa ennen sitä. Olin onnekas, kun sain oman alan töitä, sillä niitä ei ole niin helppo saada (etenkään kohtuullisen hyvällä palkalla). Sain myös nopeasti ylennyksen toisessa työpaikassani toisessa hoitolassa. Minulla oli palkka, josta olin vain voinut haaveilla – minun iässäni ja kokemuksellani (vaikka sitäkin löytyi) se oli parasta mitä olisin voinut saada. Jonkin aikaa se olikin ihan mahtavaa, vaikka pieniä epäilyksiä minulla olikin.
Hiljalleen ilmapiiri työpaikalla osoittautuikin ei-niin-mahtavaksi. Olin todella stressaantunut ja tulin usein kotiin töistä itkien. Vietin sunnuntait sängyssä – kirjaimellisesti – koska olin niin uupunut sekä henkisesti että fyysisesti. Työ ei enää ollutkaan sitä, mitä halusin tehdä.
Olisi ollut fiksuinta etsiä uusi työpaikka, saada se, ja sitten irtisanoutua. En kuitenkaan tehnyt niin, eikä se ollut helppo päätös.
Eräs tiistai kaikesta vain tuli aivan liikaa ja kirjaimellisesti kävelin pois. Muistan vieläkin kuinka helpottunut, onnellinen ja innoissani tulevaisuudesta olin tuona päivänä bussissa.
Olen ylpeä siitä että sain sen työn, tein työni hyvin, mutta lopulta luotin intuitiooni ja uskalsin lähteä.
3. Blogin perustaminen ja siitä uran luominen
Irtisanoutumisen jälkeen minulla oli aikaa miettiä, mitä oikeasti halusin tehdä. Ja vastaus oli kyllä aika selvä, se on aina ollut. Halusin olla bloggaaja. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja minusta tuntuu, että minulla on paljon sanottavaa ja annettavaa.
Vaikka vieläkin on paljon opittavaa, olen jo tullut pitkälle. Kirjoittamiseni on parantunut huomattavasti – etenkin englantini. En ole ainoastaan oppinut kirjoittamaan hyviä tekstejä, mutta myös google-optimoimaan niitä. Olen oppinut ottamaan parempia kuvia. Ja hitaasti, olen oppinut olemaan ylpeä siitä, mitä teen. Ja sanomaan sen ääneen.
Tämä on varmasti vaikein asia myöntää ja olla ylpeä, sillä on niin helppoa verrata itseänsä muihin. Maailmassa on niin paljon loistavia blogeja, loistavia kirjoittajia, loistavia valokuvaajia.
Mutta on vain yksi Charlotta Eve blogi. Ja koska olen jo useamman kerran nähnyt muiden varastavan sisältöäni, minulla taitaa mennä aika hyvin. Ja koska hiljattain Elledecor.com mainitsi minut ja blogini heidän jutussaan, olen ainakin menossa oikeaan suuntaan.
Olen ylpeä blogistani ja kaikesta siitä työstä, jota sen eteen näen.
Kuvat – Mia / Beauty Highlights
Ja nyt – haastan sinut kertomaan jotain, josta itse olet ylpeä. Anna tulla, kehu itseäsi. Se on virkistävää. Mikä on jotain, josta olet todella ylpeä?
