Minä en ole muuttunut

Charlotta seisoo meressä Kaikon Olive Anemone -kuosisessa Wrap Midi Dress -mekossa

“Sä et ole muuttunut lasten saamisen jälkeen”, ystäväni sanoi minulle, kun puhuimme äitiydestä. Ja vaikka minusta tuntuu, että olen muuttunut valtavasti, tuo oli yksi kauneimmista asioista, joita olisin voinut kuulla juuri tässä kohtaa elämääni.

Koska se, mitä kuulin ja mitä ystäväni tarkoitti tuolla, oli: Minä näen sinut yhä sinuna – Charlottana.

Vähän kuin olisin vain saanut uuden työn, vähän enemmän lautaselleni, menettämättä sitä, kuka olen sisimmässäni. Tuntuu todella merkityksellistä, että voin yhä olla ystävälleni se sama ystävä, joka olen aina ollut.

Koska haluan olla sitä. Ystävä. Vaimo. Sisko. Opiskelija. Ammattilainen. Ja tietysti myös äiti. Mutta ennen kaikkea, haluaisin aina olla minä. Vain Charlotta.

Rehellisesti sanottuna olen ikävöinyt minua.

Minusta tuntuu, että katosin viime vuonna. Hitaasti ja nopeasti kuihduin pois. En ole koskaan menettänyt ruokahaluani samalla tavalla kuin viime vuonna. Samalla tuntuu, että myös elämänhalu katosi. En vain kestänyt nukkumattomuutta, lepäämättömyyttä, tunteita, pohjia, huippuja. Ja ennen kaikkea en kestänyt masennuksen tunteita. Jälleen.

Lähikuva Kaikon Olive Anemone -kuosisesta Wrap Midi Dress -mekosta meren rannalla

Tällä kertaa masennus tuntui – ja tuntuu – hyvin erilaiselta. Se tuntui siltä kuin millään ei olisi mitään väliä ja mikään ei kiinnosta. Niin kuin olisin vain leijunut päivien läpi, saamatta oikein kiinni mistään. Samaan aikaan sain aikaan vaikka ja mitä – tietenkin, olenhan äiti. Joka päivä olisin halunnut hautautua sohvalle, mutta joka päivä nousin siitä ylös ja ulos. Ulospäin näytti ehkä hyvältä ja tein kaiken mitä pitikin – tai melkein. Itselleni ei jäänyt voimia lainkaan.

Avun hakeminen oli todella vaikeaa. Jostain syystä se oli vielä vaikeampaa nyt toisella kertaa, mutta onneksi tein sen. Koska niin sain Charlottan takaisin.

Ensin hänen ääriviivansa, siluetti alkoi tarkentua. Sitten värit alkoivat palata. Kultainen hänen hiuksissaan, ruusunpuna poskissa. Hän alkoi taas unelmoida. Häntä ei enää pelottanut katsoa peiliin – nainen hymyili sieltä takaisin.

Ja silti, matkaa on vielä jäljellä. Vähän niin kuin olisin tutustumassa itseeni uudestaan hyvin vaikean eron jälkeen. Olen ikuisesti koulussa opettelemassa itsemyötätuntoa, valmistuen en koskaan. Mutta ainakin käyn tunneilla.

Kannustan aivojani aktiivisesti, kun ne sanovat, etten pysty. Minä pystyn. Se ehkä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta omien ajatusten muuttaminen on yllättävän vaikeaa.

En tiedä kaikkea, mutta tiedän, että minut laitettiin maan päälle saamaan siskoni tai ystäväni nauramaan, olemaan perheemme avokadokuiskaaja, käyttämään pinkkiä niin paljon kuin huvittaa ja olemaan rohkea.

Kliseet ovat totta – kukaan muu ei ole minä. Ja otan sen supervoiman. Olen parantunut ennenkin ja paranen taas.

Charlotta veden äärellä harmaassa neuleessa ja Kaikon Olive Anemone -kuosisessa Wrap Midi Dress -mekossa

Kuvat Kaikon kuvauksista. Päällä Wrap Midi Dress värissä Olive Anemone. Valokuvaaja: Anna Salmisalo. Meikki: Maya Winslow.

Jos tämä tuntui tutulta, jaan lisää rehellisiä arjen hetkiä Instagramissa @charlottaeve.

Isätön

brave

Odotin sinua syntymäpäivänäni. Vaikka talo oli jo täynnä ihmisiä, ihmisiä, jotka olivat siellä muinakin päivinä. Olit luvannut tulla. Lopulta saavuitkin – jättäen lahjan postilaatikkoon. Et edes vaivautunut piipahtamaan ovella. Lahjana oli pinkki digitaalinen kello. Et tiennyt etten osannut lukea vielä digitaalisia numeroita.

Minun on vaikea ymmärtää, että teit parhaasi, että et vain kerta kaikkiaan kyennyt tulemaan sisälle.

Mutta minä en olisi kestänyt menettää sinua ja sen olisi pitänyt merkitä enemmän.

 

Minusta on kasvanut vahva ja upea nainen. Mutta ei helpon tien kautta. Tiedän, että loppujen lopuksi niin on varmasti parasta, että minusta tuli juuri tälläinen kaiken takia. Mutta hitto, olisin silti halunnut sen helpon tien.

Tiedän, että asiat olisivat voineet mennä toisin, jos minulla olisi ollut kotona edes yksi terve ja tasapainoinen vanhempi. Sinä tiesit ettei näin ollut, ja lähdit silti.

Minun oli aina vaikea uskoa, että sinä silti välitit ja rakastit, että et vain pystynyt näyttämään sitä missään tapaa tai millään muotoa.

Nyt tiedän ettet välittänyt.

Naurahtaen ihmettelit, miksen vain juonut viinaa, kun kuulit olevani sairaalassa. Se olisi ehkä ollut hauskaa, jos en olisi ollut toipumassa itsemurhayrityksestä.

Et olisi voinut vähempää välittää lastensuojelusta tulleesta kirjeestä.

Sinä muutit. Asunnossasi oli ylimääräinen huone. Ei vanhoille lapsillesi, ei – vaan uusia varten, niitä, jotka eivät olleet edes sukua sinulle.

Et ostanut tarpeeksi isoa autoa meille, vaan käytit vanhaa pakettiautoa, niin kuin olisimme työkaluja, jotka voi vain heittää konttiin.

En ollut kutsuttu sinun häihisi. Sain tietää sinun valinneen uuden perheen kuvasta hyllyn päällä.

Sain tietää pikkuveljestäni tietokoneen näytöllä olevasta vauvan kuvasta.

Käänsit selän niin lukemattoman monta kertaa, kun tarvitsin sinua. Ehkä se ei olisi haitannut niin paljon, ellet olisi ollut viimeinen oljenkorteni. Minkään kysyminen sinulta oli aina yhtä nöyryyttävää, pidit siitä huolen.

On vaikea kunnioittaa miestä, joka ei laittanut lapsiaan etusijalle. Minun ei tarvitse enää miettiä kerrotko muille ihmisille meistä. Näin yllättyneet katseet ystäviesi kasvoilla, kun he näkivät meidät – meidät kaikki viisi. Sinun elämässäsi meitä ei ole olemassa.

 

Tiedän, että olet joutunut kokemaan vaikeuksia, jotka vavisuttivat sisintäsi. Et olisi ikinä ansainnut niin syvää kipua niin nuoressa iässä. Olen pahoillani siitä. Mutta menneisyyttä voi syyttää vain hetken. Kun päätät luoda elämää tähän elämään – sen olisi pitänyt olla pyhää. Se oli sinun merkkisi olla parempi mies.

Tiedän. Koska aina on vaihtoehtoja, voi valita toisin.

On helpompaa masentua. On helpompaa olla kylmä. Olisi niin helppoa olla vihainen ja surullinen jatkuvasti. Täyttää tyhjyys rahalla. Perustaa elämän tarkoitus numeroihin ja isoon taloon, kehuskella isolla palkalla ja jättimäisellä veneellä.

Mutta se ei ole sellaista elämää, jota minä haluan elää. Se en ole minä. Tiedän, että sisälläni on palava aurinko. Tiedän, että minulla on niin paljon rakkautta ja annettavaa, vaikken paljon saanutkaan alussa. Ja antaa sen aion.

Olisi hienoa kirjoittaa tähän, että olen aina ollut itse itseni suurin tuki. Että pärjäsin tähän hetkeen asti ihan itsekseni. Että olen luja ja itsenäinen nainen ihan itsenäisesti. Mutta en voi ottaa kunniaa siitä. Minulla on ollut onneksi ympärillä ihmisiä, jotka ovat tehneet parhaansa nostaakseen, kannustaakseen, ravistaakseen minua kun olen sitä tarvinnut.

Ja silti olen herkkä ja ujo välillä. Useimmiten olen vakuuttunut siitä, että olen jotenkin rikkinäinen. Yhä vaan parantelen ja on turhauttavaa sattua.

Mietin aina, tuntevatko muut ihmiset niin vahvasti koko ajan, niin kuin minä? Ajattelevatko he miljoonaa asiaa samaan aikaan? Näkevätkö he taivaan värit, silloinkin kun sataa? Aistivatko he muiden ihmisten tunteet niin kuin minä aistin? Vellovatko he ikinä menneisyydessä?

lifestyle

Odotin kauan viestiä sinulta. Niin monta kertaa unissani pidit minua sylissä, katumus silmissäsi, pyytäen anteeksi. Niin monta kertaa unissani sanoit olevasi ylpeä minusta. Niin monta kertaa huusin sinulle, kerroin sinulle kaiken tämän, vain herätäkseni kyyneleet silmissä.

Kokien niin vaikeaksi antaa anteeksi.

Mutta haluan.

On väsyttävää pitää kiinni toivosta, yksin.

Et vain ollut tarkoitettu olemaan minun elämässäni. Enkä minä sinun. Olen pärjännyt 26 vuotta ilman sinun kannustustasi, ilman hymyäsi, ilman allekirjoitustasi opiskelulainassani. Pärjään vielä toiset 26, tai sata.

Alan ymmärtää, ettet sinä kuulu minun tarinaani. Olin tarpeeksi vahva ilman sinua.

Minun ei tarvitse edes olla vahvin ja paras kaikista. Se on sinun tyyliäsi.

Minulle riittää se, että olen tarpeeksi itselleni. Kaikki on ihan hyvin nyt. Taidan olla valmis päästämään irti.

Joten päästän irti vihasta, tuskasta, surusta ja toivosta. Annan pois haaveet ja unelmat sinusta, heitän pois niiden voiman.

Mutta rakkauttani sinua kohtaan en anna pois, sillä se sijaitsee jossain niin syvällä minussa, että se oli varmasti kirjoitettu sinne jo ennen syntymääni.

Ehkä en vielä ole ihan täysin okei, isättömänä.

Mutta tiedän että tulen olemaan.

 

 

Monen kuvan takana Inka Lahteenaro.

Scroll to top