Rakas päiväkirja,

viime aikoina itkuhälyttimestä ei ole juurikaan kuulunut itkua, vaan lintujen laulua. Taidan pitää siitä enemmän. Muistan ihastelleeni erilaisia lintuja Arabianrannassa (jossa asuimme ennen), mutta tämä uusi koti Vantaalla voittaa kyllä sitten muilla eläimillä. Eilen näin ketun kaksi kertaa ikkunasta. Ja lauantaina näin kaksi kettua. Peurat ovat päivittäinen näky. Oravia, jäniksiä – ilmeisesti pihaoja on koti ainakin kahdeksalle sammakolle. En ole vieläkään vakuuttunut siitä, että tämä olisi se unelmakoti meille, mutta pidän paikasta koko ajan enemmän. (Joten ainakaan ystävien ei tarvitse olla enää huolissaan – en vihaa koko Vantaata).

Ihan vain kotona oleminen tuntuu ihanalta. Takana on kaksi reissua, joten juuri nyt matkalaukun näkeminen vaatekaapin päällä tyhjänä on mukava näky. Voisin vain viettää kesän kotona takapihalla, katsoa kun Eva syö kiviä. Vielä ei ole suunnitelmiakaan hirveästi, eli ehkä tämä toteutuu. Jospa ehtisin kuitenkin napata kivet suusta ennen nielaisemista.

Tyttöjen reissu Vilnaan

Ensimmäinen reissu oli Vilnaan, Liettuaan, viiden ystäväni kanssa ja se oli ihana. Sade ei haitannut. Oli niin rentouttavaa huolehtia vain itsestäni. Ja en ollut kovin huolissani. Aamuisin join kahvin oikeasti rauhassa ja ympärillä oli mitä parhainta porukkaa (sellaista, joka ei vaatinut vaipanvaihtoa tai syöttämistä) ja se jos mikä oli parasta. Ei myöskään haitannut moikata viiniCharlottaa, joka saattoi ottaa pari tanssiaskelta kävellessään ravintolasta vuokrakotiin.

Ja, tietysti, oli ihanaa tulla rakkaan perheen luokse, kun oli ehtinyt vähän ikävöidä. (Jos et ikinä lähde pois, et saa sitä samaa kaipuun tunnetta.) Sitä paitsi, kotona oli kaikki hyvin ja elämäni kaksi tärkeintä ihmistä nauttivat myös täysillä elämästä, ei mitään ongelmia. Olen niin onnekas siitä, että olen tasavertainen vanhempi, en se ykkönen (vaikka Risto sanookin äidin olevan ykkönen).

Perheloma Kap Verdeen

Vilnan jälkeen vietin kotona muutaman päivän ja sitten lähdimme Afrikkaan! Kuulostaa niin paljon jännittävämmältä, kuin mitä se on. Kap Verde oli kaunis paikka kyllä, mutta 5/5 saivat koronan. Minä ensin korkeassa kuumeessa. Noh, nämä ovat näitä päiväkodin aloittamisen iloja (kun voi keräillä kaikkia mahdollisia tauteja). En ollut kuitenkaan varautunut viettämään lomaa vilttien alla hotellihuoneessa. Mutta jos nyt keskitytään positiivisiin, niin oli kiva viettää aikaa Riston äidin ja siskon tytön kanssa, nähdä kauniita puita ja nauttia vähän rannasta. Eva myös rakasti lastenallasta (sinä yhtenä päivänä, kun sai sen kokea). Aikaero teki myös sen, että kotona saimme nauttia kolmena aamuna myöhään nukkumisesta. Siinä vasta oikein luksuksen luksusta lapsiperhearkeen. Harmi vain, että nuo nukutut tunnit tulivat myös todella meidän jet lagiin tarpeeseen.

Nyt heräämme jälleeen kuudelta.

Yritän keskittyä nauttimaan tästä hetkestä ja tulevasta kesästä, koska syksyllä elämä voi näyttää aika erilaiselta. Jos kaikki menee hyvin, alan opiskelemaan. Tajuan nyt, että Evan kanssa kotona vietetyt päivät todella ovat ohi nopeammin kuin huomaankaan. Nuo päivät, jotka tuntuivat loputtomilta. Ne olivat aika ihania myös. Niin väsyttävää kuin onkin koko ajan huolehtia toisesta ihmisestä, en ikinä kyllästy tyttöni hymyyn. Olen niin kiitollinen hänestä. Ja olen niin kiitollinen ystävistä, joiden kanssa voin matkustaa tai vain juoda kahvia kodin lattialla. Ja että minulla on sielunkumppani. Niin, nyt kun kirjoitan tätä, kaikki kliseet tulevat mieleen (koska ne ovat totta, sisko sanoisi).

Kaiken kaikkiaan aurinko taitaa paistaa, elämä tuntuu siltä, kuin sillä olisi tarjota taas seikkailuja ja just tänään on hyvä päivä. Ja jos nyt ollaan rehellisiä, niin pieni seinä oli vastassa täällä blogissa. Onhan siitä taas aikaa. Ja halusin vähän kirjoittaa. Joku fiksu ihminen joskus sanoi, ettei kannata stressata, vaan alkaa tekemään vaan. Aloittaa vaan jostain.

Ei otsikkoa.

Jotain sanoja ja tunteita vain digitaaliselle paperille. Vaaleansinistä kajaalia ja sinistä ripsiväriä. Rakas päiväkirja, tänään paarma puri minua nilkasta juostessani, enkä edes huomannut. Sen sijaan huomasin sarjakuvat alikulkutunnelissa ja kukat pilkistämässä esiin metsässä.

En ehkä täysin edes tajunnut sitä, mutta minulla oli todella kulunut ja harmaa olo. Huolestunut ja syyllinen olo siitä, että tarvitsin aikaa, että Eva aloitti päiväkodin. Olin vihainen ja surullinen muutosta niin erilaiselle uudelle alueelle. Ja väsynyt, vain väsynyt.

Tämä, yhtäkkinen käännös parempaan, eikä vähiten mielessäni,

on tervetullutta. Kiitos elämä, kun kannat.